| 19.11.2007 |
Olin tänään lauantaina eräässä pääkaupunkiseudun suurista ostoskeskuksista, kun minulta tuli englantia puhuva nainen pyytämään rahaa ruokaan ja majoitukseen kertoen hänen ja mukanaan olevien 6-vuotiaan tytön sekä vanhemman naisen olevan pakolaisia Bosniasta.
Hän kertoi heidän eilen tulleen laivalla Ruotsista Suomeen. Rahaa, ruokaa tai majapaikkaa ei ole ja viranomaisten luukut aukeavat vasta maanantaina. Mies ja pieni, 8kk vauva olivat jossain lähettyvillä.
Lähdetään ostamaan ruokaa supermarketista, ehdotin. Haalimme koriin pari pussia leipää, juustosiivuja, metwurstia, maitoa, paketti vaippoja, banaaneja sekä tytölle muutama suklaavanukas, ja kassan kautta ulos.
Kyselin jotain heidän taustoistaan: Pohjois-Bosniasta junalla lähteneet, tarkkaa reittiä eivät itsekään tienneet mutta ilmeisesti Saksan kautta tulleet. 'God bless you' -toivotusten perusteella en heitä ainakaan muslimeiksi tulkitsisi. Synkähköt, toivottomat ilmeet ja eleet vahvistivat sitä, mitä sanat sanoivat. Tarina oli uskottava, minulla oli aikaa, pyynnöt olivat varsin kohtuullisia ja lisäksi symppaan Balkania.
Majoitukseen he olisivat 20 euroa tarvinneet, jotta olisivat päässeet Stadionin hostelliin. En kuitenkaan tähän lähtenyt: annetun rahan käyttökohteesta ei voi olla varma, mutta ruoka kyllä tulee syödyksi ja tarpeeseen..
Kovasti kiittelivät kun ruokakassi oli mahdutettu lastenvaunujen kyytiin.
Vähän myöhemmin soitin kaupungin sosiaalipäivystykseen tms ja kerroin tilanteesta. He ihmettelivät että aika riskillä perhe on lähtenyt, jos ilman rahaa, ruokaa ja majapaikkaa, pienten lasten kanssa ovat liikkeelle lähteneet ja pyysivät, että jos vielä näen perhettä, pyytäisin soittamaan tuonne päivystysnumeroon.
Etsiskelin näitä henkilöitä pitkin ostoskeskusta. Ei, toivotonta, mahtavatko enää edes olla koko rakennuskompleksissa. Sain puhelinyhteyden kauppakeskuksen valvomoon, jonne kerroin asian ja puhelinnumeron johon perheen tulisi soittaa. Valvomolla on kuitenkin enemmän silmäpareja käytössään, kamerat ja vartijat, kuin minun kaksi tarkkuuttaan menettävää moukulaa. Kysyivät missä ja monelta olin heidät tavannut, luultavasti jotta pystyvät nauhalta tunnistamaan ja etsimään.
Kävin vielä kuljeskelemassa käytävillä, silmät väkijoukkoa haravoiden. Ylemmältä tasolta vihdoin näin heidät ja menin kertomaan että heidän tulisi soittaa 'social centeriin' ja annoin numeron. Tarjosin puhelinta käyttöön, mutta halusivat koota koko perheen yhteen ja soittaa vasta sitten. Kävin vielä infotiskillä ilmoittamassa että homma ok, ei tarvitse enää etsiä ketään.
Koin tehneeni kaiken mitä pystyin. Jatko on heistä itsestään kiinni: ottavatko avun vastaan vai estääkö virkavallanpelko yhteydenoton?
|
